Helmikuun ollessa jo pyörähtänyt käyntiin voisi olla paikallaan julkaista sen aikana toteutettava taistelu sielunvihollista vastaan - sota on edelleen käynnissä. Se olkoon kirjan tai kenties hieman useamman lukeminen helmikuun aikana. Tarkentaakseni hieman: tarkoitus on lukea kaksi kirjaa viikossa eli koko kuukauden aikana kahdeksan kirjaa. Tätä ei aikatauluteta millään lailla - kunhan kahdeksan kirjaa on luettuna kuukauden loppuun mennessä, on voitto taskussa tai minne sen sitten ikinä haluankaan asettaa. Alun perin tarkoituksena oli lukea kirja päivässä. Tämäkään ei nyt ehkä mahdoton ajatus ollut, mutta koko tämän projektin tarkoitus ei kuitenkaan lopulta ollut haudata minua järjettömien tehtävien alle, vaan tehdä pieniä muutoksia, jotka parhaassa tapauksessa johtaisivat pysyviin muutoksiin kohti parempaa. Säännöllisempi lukeminen edustaa tässä tapauksessa - eli minun käsityksessäni maailmasta, elämästä ja itsestäni - sitä parempaa.
Kirjoja en tässä yhteydessä tule määrittelemään kovinkaan tiukasti. Tänään "luin" äänikirjan, jonka puristi voisi sanoa raiskaavan koko kauniin ajatuksen kirjojen lukemisesta, mutta minä en oikeastaan koe raiskanneeni mitään. Ja koska ajatus on minun, ajattelin myös pitää päätösvallan siitä, mitä kirjan käsitteeseen tässä yhteydessä sisältyy. Täsmälleen sitä, mitä tulen lukemaan, tietysti! Olisinpa tajunnut tammikuussa määrittää kasvisruoan käsitteen sisältämään sianlihan. Vakavammin ottaen, olipa lukija sitten minä tai kirjailija, ei se muuta sitä tosiseikkaa, että kirjan herättämät ajatukset saavat kummassakin tapauksessa syntynsä päässäni, eivätkä todennäköisesti juurikaan eroa valitun lukutavan vuoksi.
Ensimmäinen kahdeksasta on siis takana. Ensimmäiseksi teokseksi valikoitui vastikään ostamani äänikirja A.W. Yrjänän runokokoelmasta Arcana. Tämä oli minulle uusi aluevaltaus ainakin kolmella eri tasolla: ensinnäkin lukemaan ryhtyessäni en juurikaan lue runoutta (vaikken koe sitä vastenmieliseksikään kirjallisuudenlajiksi), toiseksi tämä teos vei äänikirjaneitsyyteni ja kolmanneksi olen nauttinut Yrjänää (tämäpä vasta olikin loppuun asti mietitty ilmaus) lähinnä musiikillisesti, enkä ollut varma mitä odottaa häneltä runoilijana. Ehkäpä tasoja oli enemmänkin, mutta nämä tulivat mieleen ensimmäisenä.
Äänikirjan kuluttajana olin varmaan tottumatonkin, mutta vaikka Yrjänä itse tekstiään varsin verkkaisesti lukikin, en monessakaan kohdassa tahtonut pysyä ajatuksen perässä. Osin tämä varmasti johtuu siitä, että Yrjänän teksteille on ominaista monitulkintaisuus ja ajatusten piilottaminen lukijan etsittäväksi ja itse pohdittavaksi - oikeaa tulkintatapaa ei ole, ja tekstin tulee antaa paljastaa itsensä vähä kerrallaan. Intellektuaalinen striptease-esitys, toisin sanoen. Teoksen keskeltä löytyvä Omniscientia kuvaakin hyvin tätä: "Teksti on lukijan ongelma: sen avain on tietoinen työ, tarkoituksellinen kärsiminen." [Välimerkit minun asettamiani, kirjoitettua versiota ei käsillä ole.] Kun ongelma on palkitseva, kärsii mielellään. Enkä toisaalta ole ikinä ollut soseutetun tai valmiiksi pureskellun ruoan ystävä. Tässä formaatissa pysähtyminen, lauseen lukeminen uudelleen ajatuksen ja niiden välisten yhteyksien hahmottamiseksi sekä ylipäätään lukemansa reflektoiminen kesken lukukokemuksen oli kuitenkin huomattavan vaikeaa. Toisaalta se antoi vastapainoksi kirjailijan itsensä tulkinnan teksteilleen - mikä taas voi olla huonokin asia: lukija ei pääse tekemään omaa tulkintaansa ilman olettamuksia.
Niin tai näin, runot tuli kahlattua läpi; osa moneen kertaan, osa puolittain keskittyen. Osa tajuamatta sanaakaan, osa ymmärryksen kanssa flirttaillessa. Osa ilman tunnereaktiota ja osa sen kanssa. Sinälläänhän tämä ei juurikaan eroa CMX:n levyn ensikuuntelusta. Myös teemat olivat pitkälti samoja. Etsiminen oli päällimmäinen asia monessa runossa - toisinaan itsensä, toisinaan hengen tahi henkisyyden ja toisinaan hiljaisuuden. Tai jopa etsimisen itsensä - helposti tulee upottua rutiineihinsa, eikä tajua edes etsiä. Nykymaailmassa etsimisen ja kyseenalaistamisen puuttuminen alkaa olla jo huolestuttavissa mittasuhteissa. Ihmiset vain pyörivät itse asettamissaan oravanpyörissä tajuamatta välttämättä koko elämänsä aikana niin tekevänsä. Etsimisen lisäksi Arcanassa oli varsin paljon viittauksia uniin, mytologiaan, uskontoon ja historiaan. Perushuttua siis.
Arcana oli tälle projektille mainio valinta avauskirjaksi, koska sen peruslähtökohta, etsiminen, on pitkälti sama asia, mistä tässä blogissakin on kyse: etsitään uusia tapoja jäsentää maailmaansa. Tässä projektissa teen sitä konkretian kautta, mutta metodit eivät liene päämäärää tärkeämpiä. Päämäärä - minulle - on tiessä itsessään. Kun sitä on liian helppo kulkea, tulisi miettiä seuraako vain aiemmin maahan painuneita jalanjälkiä. Kun se taas tuntuu liian tuskaiselta ja vaikealta, voisi suuntaansa pohtia uudemman kerran. Ja vaikka juuri nyt tie tuntuisikin hyvältä ja mielekkäältä kulkea, on aina löydettävissä vieläkin parempi polku. Täydellisyyttä ei ole, ja juuri siksi sitä tuleekin tavoitella.
