Failblog!

Lienee käynyt selväksi, että tämä projekti on jäänyt.

Syy on yksinkertainen: projekti ei tuottanut tavoitteidensa mukaisia tuloksia. Tavoitteena oli luoda uusia elämyksiä, jotka poistaisivat päivien rutiininomaisuutta ja auttaisivat stressin lievittämisessä. Sen sijaan tämä projekti toimi päinvastoin - se oli vain yksi stressin aiheuttaja lisää. Ajattelin vuoden parin kuukauden ajan jatkuvasti sitä, mitä nyt seuraavaksi voisin kirjoittaa. Helmikuun aikana taas oli jatkuvasti mielen päällä se, että nytkin pitäisi olla lukemassa kirjaa.

Projektin taustalla oleva ajatus oli hyvä. Toteutus ei. Ja kuten alussa kirjoitin, ei tämä "epäonnistuminen" sinänsä haittaa. Kevät on ollut mielekäs ja mukava muutenkin. Se on se pääasia.

Tämä oli tässä. Puss och kram.

Kasviksista kirjoihin

Helmikuun ollessa jo pyörähtänyt käyntiin voisi olla paikallaan julkaista sen aikana toteutettava taistelu sielunvihollista vastaan - sota on edelleen käynnissä. Se olkoon kirjan tai kenties hieman useamman lukeminen helmikuun aikana. Tarkentaakseni hieman: tarkoitus on lukea kaksi kirjaa viikossa eli koko kuukauden aikana kahdeksan kirjaa. Tätä ei aikatauluteta millään lailla - kunhan kahdeksan kirjaa on luettuna kuukauden loppuun mennessä, on voitto taskussa tai minne sen sitten ikinä haluankaan asettaa. Alun perin tarkoituksena oli lukea kirja päivässä. Tämäkään ei nyt ehkä mahdoton ajatus ollut, mutta koko tämän projektin tarkoitus ei kuitenkaan lopulta ollut haudata minua järjettömien tehtävien alle, vaan tehdä pieniä muutoksia, jotka parhaassa tapauksessa johtaisivat pysyviin muutoksiin kohti parempaa. Säännöllisempi lukeminen edustaa tässä tapauksessa - eli minun käsityksessäni maailmasta, elämästä ja itsestäni - sitä parempaa.

Kirjoja en tässä yhteydessä tule määrittelemään kovinkaan tiukasti. Tänään "luin" äänikirjan, jonka puristi voisi sanoa raiskaavan koko kauniin ajatuksen kirjojen lukemisesta, mutta minä en oikeastaan koe raiskanneeni mitään. Ja koska ajatus on minun, ajattelin myös pitää päätösvallan siitä, mitä kirjan käsitteeseen tässä yhteydessä sisältyy. Täsmälleen sitä, mitä tulen lukemaan, tietysti! Olisinpa tajunnut tammikuussa määrittää kasvisruoan käsitteen sisältämään sianlihan. Vakavammin ottaen, olipa lukija sitten minä tai kirjailija, ei se muuta sitä tosiseikkaa, että kirjan herättämät ajatukset saavat kummassakin tapauksessa syntynsä päässäni, eivätkä todennäköisesti juurikaan eroa valitun lukutavan vuoksi.

Ensimmäinen kahdeksasta on siis takana. Ensimmäiseksi teokseksi valikoitui vastikään ostamani äänikirja A.W. Yrjänän runokokoelmasta Arcana. Tämä oli minulle uusi aluevaltaus ainakin kolmella eri tasolla: ensinnäkin lukemaan ryhtyessäni en juurikaan lue runoutta (vaikken koe sitä vastenmieliseksikään kirjallisuudenlajiksi), toiseksi tämä teos vei äänikirjaneitsyyteni ja kolmanneksi olen nauttinut Yrjänää (tämäpä vasta olikin loppuun asti mietitty ilmaus) lähinnä musiikillisesti, enkä ollut varma mitä odottaa häneltä runoilijana. Ehkäpä tasoja oli enemmänkin, mutta nämä tulivat mieleen ensimmäisenä.

Äänikirjan kuluttajana olin varmaan tottumatonkin, mutta vaikka Yrjänä itse tekstiään varsin verkkaisesti lukikin, en monessakaan kohdassa tahtonut pysyä ajatuksen perässä. Osin tämä varmasti johtuu siitä, että Yrjänän teksteille on ominaista monitulkintaisuus ja ajatusten piilottaminen lukijan etsittäväksi ja itse pohdittavaksi - oikeaa tulkintatapaa ei ole, ja tekstin tulee antaa paljastaa itsensä vähä kerrallaan. Intellektuaalinen striptease-esitys, toisin sanoen. Teoksen keskeltä löytyvä Omniscientia kuvaakin hyvin tätä: "Teksti on lukijan ongelma: sen avain on tietoinen työ, tarkoituksellinen kärsiminen." [Välimerkit minun asettamiani, kirjoitettua versiota ei käsillä ole.] Kun ongelma on palkitseva, kärsii mielellään. Enkä toisaalta ole ikinä ollut soseutetun tai valmiiksi pureskellun ruoan ystävä. Tässä formaatissa pysähtyminen, lauseen lukeminen uudelleen ajatuksen ja niiden välisten yhteyksien hahmottamiseksi sekä ylipäätään lukemansa reflektoiminen kesken lukukokemuksen oli kuitenkin huomattavan vaikeaa. Toisaalta se antoi vastapainoksi kirjailijan itsensä tulkinnan teksteilleen - mikä taas voi olla huonokin asia: lukija ei pääse tekemään omaa tulkintaansa ilman olettamuksia.

Niin tai näin, runot tuli kahlattua läpi; osa moneen kertaan, osa puolittain keskittyen. Osa tajuamatta sanaakaan, osa ymmärryksen kanssa flirttaillessa. Osa ilman tunnereaktiota ja osa sen kanssa. Sinälläänhän tämä ei juurikaan eroa CMX:n levyn ensikuuntelusta. Myös teemat olivat pitkälti samoja. Etsiminen oli päällimmäinen asia monessa runossa - toisinaan itsensä, toisinaan hengen tahi henkisyyden ja toisinaan hiljaisuuden. Tai jopa etsimisen itsensä - helposti tulee upottua rutiineihinsa, eikä tajua edes etsiä. Nykymaailmassa etsimisen ja kyseenalaistamisen puuttuminen alkaa olla jo huolestuttavissa mittasuhteissa. Ihmiset vain pyörivät itse asettamissaan oravanpyörissä tajuamatta välttämättä koko elämänsä aikana niin tekevänsä. Etsimisen lisäksi Arcanassa oli varsin paljon viittauksia uniin, mytologiaan, uskontoon ja historiaan. Perushuttua siis.

Arcana oli tälle projektille mainio valinta avauskirjaksi, koska sen peruslähtökohta, etsiminen, on pitkälti sama asia, mistä tässä blogissakin on kyse: etsitään uusia tapoja jäsentää maailmaansa. Tässä projektissa teen sitä konkretian kautta, mutta metodit eivät liene päämäärää tärkeämpiä. Päämäärä - minulle - on tiessä itsessään. Kun sitä on liian helppo kulkea, tulisi miettiä seuraako vain aiemmin maahan painuneita jalanjälkiä. Kun se taas tuntuu liian tuskaiselta ja vaikealta, voisi suuntaansa pohtia uudemman kerran. Ja vaikka juuri nyt tie tuntuisikin hyvältä ja mielekkäältä kulkea, on aina löydettävissä vieläkin parempi polku. Täydellisyyttä ei ole, ja juuri siksi sitä tuleekin tavoitella.

Tammikuun tuskat takana

Kasvisruokakuukausi takana. Päällimmäisenä mielessä on tällä hetkellä se, ettei yksi kuukausi ole aika eikä mikään testata näin (lopulta) pientä asiaa. Eroja entiseen ei juuri huomaa. Okei, laitoin leivälle juustoa leikkeleen sijaan. Okei, menin yliopistolla eri linjastolle kuin ennen. Mitä muuta jäi käteen? En edelleenkään ehtinyt tahi todennäköisemmin jaksanut laittaa kämpillä ruokaa kovinkaan usein - toisaalta tarvekin oli vähäinen, kun on tottunut siihen, että päivässä on yksi lämmin ateria: jos se on yliopistolla, ei kotona tule laitettua. Jos aiemmin on ollut tapana syödä illalla pari leivänpalasta teen kanssa, ei sitä kauheasti tätä projektia varten tarvinnut muuttaa. Aiemmin mainitsin ostavani aiempaa tuoreempaa tavaraa, mutta enpä nyt lopulta menisi väittämään eron olevan erityisen huomattava.

Ne vähäiset ruoat, joita tuli laitettua - siis kunnolla, aivan alusta loppuun asti; laita-uuniin-ja-syö-15-minuutin-päästä -kategoriaa ei siis lasketa - olivat toisaalta varsin hyviä. Silloin kun ruokaa viitsi alkaa laittamaan, siihen tuli panostettua hieman normaalia enemmän. Ruoanlaitossa oli enemmän mielikuvitusta: liharuokien kanssa minulla on aika pitkälti jokunen vakiintunut perusjuttu, jotka toistavat itseään ja joita tulee laitettua usein, mutta nyt uskalsin tai oli pakko uskaltaa kokeilla uutta. Uusia makuyhdistelmiä siis, lähinnä: "mitähän tapahtuu, jos laitankin tätä tänne".

Kuukaudesta jäi suuhun siis kaikin puolin positiivinen maku, vaikka vatsa ei ehkä ihan täyteen tullutkaan. (Selvennökseksi: tämä on kielikuva - kasvisruoan täyttävyyttä en moiti.) Aiemminkaan en missään nimessä ollut vegetarisminvastaisessa kansanrintamassa mukana, mutta ehkä se lihan kuuluminen ruoan keskipisteeksi voisi tämän jälkeen olla lähtökohtaisena oletuksena hiukan aiempaa harvemmin silloin, kun ruokaa ryhdyn laittamaan. Tulevaisuutta ajatellen tulee laittaa korvan taakse hc-versionkin kokeilemisen (maitotuotteet ja munatkin pannaan) sekä joskus pidemmän kokeiluajanjakson.

Huomenissa tapahtuukin siis palaaminen normaalielämään - jos tapahtuu. Kauheaa lihanhimoa ei ole päällä (mikä on erinomainen asia, sillä muistammehan lihanhimon olevan yksi synnin kolmesta pääalueesta. (1. Joh. 2:16, vanha raamatunkäännös)), eikä tässä nyt ainakaan kelloa tuijotella odotellen lupaa tunkea sian siivu jos toinenkin suuvärkkiin. Kaapit on vielä täynnä kasviksia ja parsakukkakaaligratiinia ja vähän vaikka mitä. Eikä se linjaston valinta yliopistollakaan ehkä sitten ihan itsestäänselvyys enää tule olemaan.

Kasvislinjastojen kutsu ja muita tarinoita

Blogin päivittäminen on tökkinyt viime aikoina hieman - syy tälle on lähinnä siinä, että koen "söinpähän tänään papuja" -tyyppiset tekstit aika turhina, ja säästänkin harvat sivuilleni eksyjät sellaiselta. Etenkin nyt, kun flunssan poisviemä ruokahalu on ollut sitä luokkaa, että eräskin päivä tällainen päivitys olisi koostunut sanoista "söin kaksi karjalanpiirakkaa".

Sen verran tässä on kuitenkin tapahtunut, että äitien tekemän ruoan ääreltä ollaan päädytty massatuotannon luokse. Yliopistolukukauden ja toisaalta kansanopistotöiden alkaminen on johtanut työpaikka-/kouluruokailuun, missä luonnollisesti kuljen via dolorosaa kohti kasvisten kiihottavaa makua. Ruoka on ollut kyllä poikkeuksetta hyvää, mutta jostain tiedostamattomasta mielensopukasta aivoihin hiipii toisinaan ajatus siitä, kuinka kaikki katsovat juuri minua tieni viedessä kasvisvaihtoehdon edustalle. Paranoia nousee esiin yllättävissä tilanteissa. Dramatisoidaan nyt edes vähän. Todellisuudessahan ennemmin ylenkatsottaisiin yliopiston kaltaisessa ympäristössä todennäköisemmin lihan- kuin kasvissyöjiä, mutta eihän siihen suvaitsevaisuuden ilmapiiriin tämänkaltaista skismaa saa viemälläkään, vaan kaikki mussuttavat ruokansa sulassa sovussa. Olisi hienoa, jos kasvissyöjät maalaisivat punaisella maalilla lihansyöjien reppuja, ja lihansyöjät pakkosyöttäisivät muikkuja ja possunpyllyä paikalleen sidotuille vihollisilleen. Mutta ei.

Rehellisesti sanoen, eivätpä nuo kasvislinjastotkaan kauheasti ole menoa hidastaneet. Soijaa on toki tullut pääruoan ominaisuudessa syötyä varmaan enemmän kuin entisessä elämässä yhteensä, mutta eipä se ole lainkaan negatiivinen asia, se. Mihinkään yliopistolla tai kansanopistossa syömääni ateriakokonaisuuteen en ole vielä kaivannut sitä lihaa täydentämään itseään - valmiilta ratkaisuilta niistä jokainen on onnistunut tuntumaan ilmankin eläinkunnan edustajia. Hyviä ovat olleet niin linssi-kasvispadat, kasviskiusaukset kuin soija-kasvisbolognesetkin.

Linjastojen ulkopuoliseen maailmaan - tässä tapauksessa tällä nyt tarkoitetaan asuntoni keittiötä - palatakseni, omassa ruoanlaitossaan on tarkkaavainen itsetutkistelija huomaavinaan siirtymisen tuoreempaan tuotteeseen. Liharuokaa kaltaiseni laiska ruoanlaittaja ei alusta asti valmista juuri koskaan, silloin kun ylipäätään jaksaa tahi ehtii kotona kunnon ruokaa alkaa laittaa, mutta kasvisten puolella kynnys siihen tuntuu marginaalisesti matalammalta. Tuoretta vihannesta, hedelmää ynnä muuta on tullut ostettua huomattavasti aiempaa enemmän, ja niistä on tehty tai on suunnitelmissa tehdä kaikennäköistä kivaa. Jos nyt alun kiellosta huolimatta palataan teemaan mitä söin tänään, päädytään tämän päivän osalta täytettyihin tomaatteihin. Siinä seisoo yksinkertaisempaakin yksinkertaisempi ruokalaji, jota ei vain ole jaksanut tehdä vaikka kuinka pitkään aikaan. Long may this continue.

Level Zwei

Muutama ensimmäinen päivä on kulunut luvattoman helposti. Himo ei ole iskenyt. Helppous kylläkin on johtunut aika pitkälti siitä yksinkertaisesta asiasta, ettei vielä ole juurikaan tarvinnut kasvisruokaa itse laittaa. Eiliseen asti on ruoka ilmestynyt pöytään äidin taitavien hyppysten kautta - lisäksi kasvisruoka on kotokeminmaalla (koto-Keminmaalla? itsejohdettujen yhdyssanojen oikeinkirjoitussäännöt eivät selvästikään ole hallussa. Riippuukohan tämä myös siitä, millainen mielikuva paikasta halutaan luoda?) ollut itsestäänselvyys sen takia, että samassa pöydässä aterioitsi myös siskoni, jonka kasvissyöntipäätökset ovat osoittautuneet pysyvämmäksi sortiksi. Näinpä pehmeä lasku kasvissyönnin maailmaan on nyt suoritettu, eikä eilinen paluu Tampereelle oman keittiön ääreen vielä ole pelottanut. Miksipä pelottaisi, tästä on tämän blogin takia tullut suurempi asia kuin itse asiassa onkaan. Jotta saataisiin DRAAMAA! Jonka kaari jäi nyt sitten varsin lyhyeksi.

Ensimmäinen asia, jonka olen huomannut, on se, että kananmunien ja maitotuotteiden hyväksyminen ruokavalioon helpottaa asioita huomattavasti. Jos näille joutuisi etsimään korvikkeita, hankaloituisi ruoanlaitto kaltaiselleni laiskalle immeiselle huomattavasti. Tätä asiaa tuli pohdittua jonkun verran idean alkumetreillä, mutta rajat sille mitä suuhunsa tunkee ovat lähes aina varsin arbitraariset - nyt ne on asetettu tähän. Hc-versiota voi harkita kokeiltavaksi joskus myöhemmin. Ei, en ole valmis munattomaan elämään vielä nyt. Kyllä, olen näin lapsellinen.

Onpa poukkoileva ja rönsyilevä teksti näin lyhyeksi sellaiseksi. Koettaisipa sen kirjoittaja päättää haluaako kirjoittaa vakavissaan vai upottaa joukkoon pelkästään itseään marginaalisesti huvittavaa itseironiaa.

Rehuja, kiitos.

Tammikuun teema on päätetty, se olkoon kasvissyönti.

Jos avaustekstissäni jaoin koko projektin asiat sellaisiin, joita tekee liian harvoin, sellaisiin, joita tekee ajattelematta ja sellaisiin, joilla pyrkii haastamaan itseään, lienee tämän kuukauden teeman pääkategoria lopulta varsin selkeästi viimeisenä mainittu. Lihansyönti on minulle ollut elämän kyseenalaistamattomia itsestäänselvyyksiä viime vuosiin asti ja siitä saatu nautinto lähentelee elämän parhaita.

Lähdettiinpä siis parantamaan elämänlaatua itsekidutuksen keinoin? Ei nyt ehkä ihan niinkään. Kunhan kyseenalaistetaan niitä itsestäänselvyyksiä. Liharuoka päivässä on ollut minulle normaali toimintamalli, mikä on johtanut siihen, että kasvisruokaosaaminen on olematonta. Tämä on sääli ihan senkin takia, että kasvisruoista löytyy paljon sellaisia aterioita, jotka lukeutuvat lempiruokiini. Enpähän vain osaa niitä tehdä, eikä insentiiviä oppimiselle ole ollut. Parsagratiiniiiiiiiiiiiii ja tomaattikeittoooooo ja loppuvokaalin pidennyksiiiiiiiii! Toinen vaihtoehto tämän teeman valinnalle on masokismi.

On erinomaisen epätodennäköistä, että tämä kokeilu johtaa ruokavaliossani minkäänlaatuisiin muutoksiin - pienen mahdollisuuden annan sen sijaan reseptirepertuaarin laajentumiselle. Tarkoitus ei ole tehdä minkäänlaista ideologista tai eettistä statementtia, pitää lihansyöjiä vastenmielisinä maailmanpilaajina, harjoittaa gastroelitismiä tai mitään muuta höpönlöpöä. Kunhan haastan itseni tekemään jotain, mitä en normaalisti tekisi. Ajattelemaan miksen tekisi tai miksi tekisin - käytännön kautta. Lisäksi yksi tämän blogin tavoitteista oli itsekurin ja tavoitteellisuuden parantaminen, ja siksi onkin hyvä aloittaa sellaisesta asiasta, joka sitä itsekuria tosiaan vaatii. Lihan syiden syvyyksiin sortuessaan voi ainakin nostaa liian kovan aloituskorkeuden mainioksi tekosyyksi.

Säännöt: ei lihalle ja kalalle, kyllä maitotuotteille ja kanan hedelmöittymättömille munasoluille. Öh, tarviiks jotain muita sääntöjä? Taidanpa joutua puhumaan asiasta vegetaristisiskoni kanssa. Epämiellyttävää.

Muutoin ihan miellyttävää. Siis ei "mutta mun serranot ja pekonit, noooooo" -tyyppistä paniikkia ainakaan. Palataan asiaan vieroitusoireiden alkaessa.

...tai jos on, on koko elämä niin turhaa, ettei sitä siedä ajatella tänään.

Tänään minä kuitenkin siedän ajatella elämää. Ajattelin pitäytyä tässä ajatusmallissa myös tulevaisuudessa parhaani mukaan. Tämän blogin tarkoituksena on auttaa siinä ja toisaalta kuvata sitä matkaa, jota kuljen turhuutta kavahtaen.

Blogin elinkaareksi on ennakkoon suunniteltu vuosi 2011. Tarkoituksenani on kirjoitella tänne erinäisistä tempauksista ja asioista, joita tämän vuoden taipaleen aikana teen pitääkseni jokaisen sen sisältämän päivän mielekkäänä, sisällöllisenä ja mukavana itselleni - siis estääkseni elämääni sisältämästä turhia päiviä. Miksi blogi? Yksinkertaisesti; olen sen verran saamaton ja itsekuriton ihminen, etten usko pysyväni vähänkään pitkäkestoisemmissa suunnitelmissani, jos pidän ne pelkästään omana tietonani. Mitään en ala julkisesti lupaamaan, kunhan testaan mitä tapahtuu, jos painan tästä punaisesta napista...

Turhuus on subjektiivista, ja asiat, jotka minulle ovat tärkeitä ja miellyttäviä, voivat jonkun toisen mielestä olla täysin turhia. En aio välittää siitä lainkaan; teen tätä täysin ja ainoastaan itseäni varten - kunhan jätän sen lisäksi myös hivenen todistusaineistoa bittiavaruuteen. Teen siis asioita, jotka itse koen mielekkäiksi. Pieniä asioita. Yksinkertaisia asioita. Mutta sellaisia asioita, joita ehkä tulee tehtyä liian harvoin. Tai kenties sellaisia asioita, joita tekee jatkuvasti, mutta joille ei uhraa ajatustakaan - joita tekee rutiininomaisesti - joiden mielekkyyttä se yksi uhrattu ajatus voisi kuitenkin lisätä. Tai sitten asioita, joita haluaa kokeilla haastaakseen itseään ja omia ajatusmallejaan. Ei mitään ihmeellistä, siis.

Käytännössä homma menee näin: yksi teema jokaiselle vuoden 2011 kuukaudelle. Kyseisen kuukauden aikana tarkoitus olisi tehdä jotain tiettyä asiaa joka päivä tai vaihtoehtoisesti tehdä jotain asiaa koko kuukauden ajan - riippuen minkätyyppisestä asiasta on kyse. Esimerkkeinä voisin mainita kuukauden, jonka aikana kokeilisin vegetarismia ja toisena vaikkapa kuukauden, jonka aikana lukisin kirjan päivässä. Ihan totaalisen simppeleitä juttuja siis, mutta sellaisia, joita ei vain tule tehtyä, jollei tietoisesti lähde muuttamaan rutiinejaan. Siitä tässä oikeastaan on kyse: päivien rutiininomaisuuden välttämisestä. Uusista asioista, itsetutkistelusta ja elämänilosta.

Nivotaan tämä kirjoitus vielä yhteen: rutiinin voisi nähdä sinä sielunvihollisena, johon blogin ja tämän tekstin otsikot viittaavat. Sitä vastaan, itsensä puolesta.